Kummallinen kummius

Olen usein pohtinut kummiuden merkitystä nykymaailmassa. Alunperinhän kummin tehtävä on ollut toimia kummilapsensa kristillisenä kasvattajana ja uskontokuntaan tutustuttujana, eikä tämän roolin vielä tähänkään päivään mennessä olisi pitänyt muuttua, mitä kirkon "ohjeistukseen" tulee. Nykyisin tämä asetelma on kuitenkin kääntynyt omien havaintojeni mukaan jo lähes päälaelleen, kun kummilasta muistetaan lähinnä jouluna ja syntymäpäivänä. En kuitenkaan halua sanoa, että näin on aina, mutta ainakin omien kummieni tavat ilmentävät sitä hyvin. Ei sillä, että olisin kaivannut elämääni erityistä kristillistä kasvattajaa, koska koen oppineeni kyseiset asiat ihan hyvin myös muuta kautta, kotoa ja koulussa. Enkä ole mikään himouskovainen, joten senkin takia olisi tullut varmaan vain vaivautunut olo, jos kummini olisivat yrittäneet tuputtaa minulle uskontoa pienestä pitäen. Mutta että he olisivat vaikkapa soittaneet minulle hieman useammin, esimerkiksi pelkkä kuulumisieni kysyminenkin olisi tuonut iloisen mielen.

Olisin siis etenkin hiukan nuorempana toivonut elämääni jotain "erityistä" aikuista vanhempieni lisäksi. Todettakoon tässä, että äitini ja isäni (<3) ovat aina tarjonneet minulle kaiken sen henkisen tuen, jota olen elämäni varrella tarvinnut, kannustaneet, tsempanneet, auttaneet, ylipäätään tarjonneet minulle kasvuympäristön, josta voin olla hyvin onnellinen. Isäni menehtyi puolisentoista vuotta sitten, mutta äitini kanssa minulla on erittäin hyvät ja lämpimät välit, jotka ovat isäni kuoleman jälkeen vain syventyneet. Voisinpa melkein sanoa, että äitini on paras ystäväni: ei ole juuri asioita, joista en hänelle kertoisi ja rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että luotan äitiini enemmän kuin kehenkään muuhun ihmiseen. Tämä pohjustukseksi siihen, että en ole toivonut elämääni aiemmin mainitsemaani erityistä aikuista siis sen takia, etten olisi saanut kotoani kaikkea tarvitsemaani. Olisin vain halunnut jonkun muunkin aikuisen, jonkun, jolle myös olisin tuntenut olleeni tärkeä tai jonkun, joka olisi joskus vaikkapa soittanut ja ehdottanut jotain yhteistä tekemistä.

Kerron yhden esimerkin toisesta kummistani. Pidin rippikouluaikataulua jääkaappimme ovessa sinä kesänä, kun olin menossa rippikouluun. Kummini tuli käymään meillä ja suureen ääneen kyseli oliko mahdollisesti jollain kaverillani tulossa rippijuhlat, kun olin ympyröinyt lapusta konfirmaatiopäiväni. Tunsinpa siinä itseni todella tärkeäksi kummilapseksi, kun sain oikaista tilannetta sanomalla, että ihan itse minä sinne riparille olen menossa... Meni muuten kummini hetkeksi hiljaiseksi.

Itse haluaisin jo oman kummilapsen. Minulla on jo selkeät visiot siitä, mitä hänen kanssaan tekisin, ja että haluaisin olla hänelle todellakin jotain muutakin kuin vain kaksi kertaa vuodessa häntä muistava lahjakone. Kummilapsen saaminen näin nuorella iällä olisi myös sen takia mukavaa, ettei hän kokisi minua aivan ikälopuksi hänen itsensä ollessa teini-iässä, vaan hän voisi silloinkin kääntyä iloineen ja suruineen minun puoleeni.

Tekstistäni huokuu ehkä pettymys, mutta katkera en halua tässäkään asiassa olla. Vaikka minulla ja kummeillani ei ole ollut paljoa yhteistä, niin sitä enemmän olen sitten nauttinut niistä pienestäkin heidän kanssaan vietetyistä hetkistä. Niin, ja kummini soitti minulle juuri ennen tämän tekstin kirjoittamista ja kysyi kuulumisiani :)