Urheilija ei tervettä päivää näe

...enkä varsinkaan minä! :D Sen verran tylikkään päätöksen muuten aivan mahtavasti mennyt hiihtokauteni sai eilen. (Harmikseni voin kai jo puhua hiihtokauden päätöksestä, koska täksi viikoksi tänne päin Suomea on luvattu vesisadetta, joten pahoin pelkään etteivät ladut ole ensi viikonloppuna enää hiihdettävässä kunnossa...)

Eilisen hiihtolenkin loppupuolella sää alkoi lämpenemään niin nopeasti, että suksieni pohjat alkoivat kerätä ja jäädyttää lunta sellaisiksi viiden sentin paksuisiksi kerroksiksi. Viimeisen kilometrin aikana ehdinkin jo kolme kertaa ottamaan sukset pois jalasta ja raaputella tuota luntajäätä irti niiden pohjista. Päätin kuitenkin vetää lenkin loppuun asti hiihtäen kaikesta huolimatta, niin paljon minua alkoi tuo jäätäminen ärsyttää. Tiedätte varmaan tunteen, kun joku asia alkaa oikein kunnolla ärsyttää ja sitten oikein erityisesti haluaa uhmata sitä? Onneksi tämä pahin jäätyminen tapahtui kuitenkin vasta viimeisen kilometrin aikana, eikä esimerkiksi jossain keskellä metsää!

Lopulta sainkin sitten tuntea kipeästi sen, mitä jumalattomasta itsepäisyydestä saattaa seurata. Lähdin laskemaan viimeisintä isoa alamäkeä. Sukset eivät olleet silloinkaan aivan kondiksessa, mutta ajattelin pitää pääni ja laskea mäen aivan kuin ei mitään. Mäen keskivaiheilla sukseni alkoivat nykimään ja tajusin, että lumi on taas paakkuuntunut niiden pohjaan. Kerkesin ajatella vain, ettei nyt ole enää mitään tehtävänä ja niin sanotusti vetäsin turvalleni keskellä mäkeä.

Seuraavat muistikuvat minulla on siitä, että makasin naamallani keskellä latua ja katselin, kun valkoinen hanki värjäytyi veritipoista punaiseksi. Ensiksi säikähdin, että hampaani olivat menneet alahuulestani läpi, mutta onneksi kanssani hiihtämässä ollut äitini oli jo kerennyt laskea luokseni ja hän totesi veren vuotavan nenästäni eikä huulestani. Hanki raastoi kasvojani kuin asfaltille kaatuminen konsanaan, joten ajattelin niiden olevan ihan kokonaan verillä. Äitini onneksi sanoi, että kasvoissani ei näkynyt siinä vaiheessa jälkeäkään siitä, että olisin kaatunut. No, kipua oli kyllä senkin edestä!

Kun olin saanut taisteltua itseni ladulta ylös, en tästä kaatumisestakaan huolimatta halunnut antaa periksi ja "hiihdin" autollemme. Eli toisin sanoen kävelin suksilla, koska lumijää ei enää suostunut irtoamaan niiden pohjasta. Autolla ihmettelin itsekin, kun kasvoni eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta vaikka ne olivat nenä-leukalinjalta aivan tunnottomat kihelmöintiä lukuunottamatta.

Pienen aivotärähdyksen taisin tuosta rysäyksestä kuitenkin saada, nimittäin eilen päähäni särki koko päivän ja silmissä tuntui välillä sumenevan, jos katselin samaa kohdetta pitemmän aikaa. Kasvoni siis onneksi näyttivät säilyneen pahimmalta! MUTTA... Tänä aamuna herätessäni näky oli jotain aivan muuta, ja koulussa kaverini ihmetteli ensimmäisenä, miten "näytät kasvoistasi jotenkin ruskettuneelta" :D Kaverinikin hiffasi "ruskettumiseni, kun selitin häenlle eilisen episodin. Kasvoissani nimittäin vallitsee tällä hetkellä korostunut punaruskea sävy poskia, nenää ja leukaani myöten. Leuassani loistaa vieläpä laikkuja punaisen eri sävyssä, jotka oikein korostavat turmeltunutta olemustani.

Harmi, ettei uusi kamerani ole vielä saapunut, koska kasvojeni tämänhetkisestä ulkoasusta olisi vähintäänkin mielenkiintoista laittaa esille kuvamateriaalia myös tänne blogiini. Nykyinen kamerani kun itsestään värittää kaikki kuvat joko sinisen tai keltaisen sävyisiksi... Toisaalta, ne taitavatkin olla ainoat värit, jotka eivät ole edistettuina kasvoissani tällä hetkellä ;)

Superäiti

Äitimme on niiiiin paras! Taas tänään hänen jaksamisensa herätti minussa suunnatonta ihmetystä ja ihastusta.

Äitimme oli viime yön ystävänsä luona noin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa läheisessä "isommassa kaupungissa". Heidän tapansa tuntien ja äitimme kertoman vahvistamana tiedän, etteivät he olleet käyneet nukkumaan ennen kuin aamun pikkutunteina. Jokainen varmasti tietää tunteen, kun tapaa hyvää ystäväänsä pitkästä aikaa eikä millään malttaisi käydä nukkumaan vaikka aamulla olisi tiedossa aikainen herätys?

Äitimme tuli tänään kotiin puolenpäivän maissa nukuttuaan onnettoman lyhyet yöunet, haukkasi palan tekemääni rieskaa eikä ehtinyt edes heittää ulkovaatteitaan pois, kun hän jo lähtikin viemään pikkuveljeäni ja hänen neljää kaveriaan toiseen lähimpään "isompaan kaupunkiin". Veljeni täyttää pian 18 vuotta ja kuten useilla muillakin ikäisillään pojilla, myös hänellä on ajatuksissaan oman auton ostaminen. Auton näyttö oli sovittu tälle päivälle (kauppoja ei tosin tullut kiitos epäilyttävän myyjän :D) ja äitimme oli luvannut kuljettaa poikia. Auton näytön jälkeen rakennusalaa opiskelevat pojat halusivat vielä käydä parhaillaan meneillä olevilla alansa messuilla, jonne siis myös äitimme oli mennyt heidän mukanaan. Autoilun ja messuilun jälkeen tämä viisikko oli suunnannut vielä ravintolaan syömään ja kotimatkan varrella kahville.

En voi kuin ihmetellä, miten äitimme jaksoi vaikka autot tai rakennusmessut eivät ole ehkä hänen intresseissään ja kiinnostuksenkohteissaan aivan ensisijalla. Ehkäpä tämä on taas kerran sitä paljon puhuttua äidin rakkautta :) Luulen, että moni äiti olisi saattanut vain naurahtaa idealle viettää huonosti nukutun yön jälkeinen lauantaipäivä näinkin miehisin menoin. Sanoinkin äidillemme, että hänellä oli varmasti reissussa mukana kolme poikaa, jotka toivovat oman äidin olevan samankaltainen ja yksi poika, joka on suunnattoman kiitollinen ja ylpeä äidistään. Niin olen minäkin, vaikken autoon mukaan mahtunutkaan ;)

Kevättä rinnassa

Joka vuosi yllätyn kevään tulosta yhtä paljon! :) Aamulla saatan herätä ilman herätyskelloa auringonvaloon, ulkona liikkuessa aurinko lämmittää jo ihan oikeasti, vesi tippuu räystäistä ja keväinen linnunlaulu on alkanut. Tänään lämpömittarinikin näytti jo 12:sta lämpöastetta - ei liene tarvitse mainita, että aurinko paistoi suoraan siihen ;)

Selvä merkki kevään saapumisesta, tai uskaltaisimpa puhua jo sen etenemisestä, on myös se, että koulussa monet kurssit alkavat olla loppusuoralla. Esimerkiksi eilen oli viimeistä kertaa kuvista (ah, mikä helpotus!) ja tekstiilitöistäkin olisi enää portfolio ja yksi ryhmätyö tekemättä. Sen puoleen aika helppo kevät menossa/tulossa opiskelujen suhteen, ettei minulla ole ollenkaan teoriaopintoja henkilöstöjohtamisen ja koulutusoikeuden lisäksi. Ja mikä parasta: kahden kuukauden kuluttua olen ollut jo reilun viikon kesälomalla, parhautta! :)

kuva

Kielletty hedelmä

Kävin vihdoinkin tänään katsomassa Kielletty hedelmä- elokuvan. Aiemmat Dome Karukosken elokuvat ovat suosikkejani, ja tämä leffa pääsee ihan samaan sarjaan. Elokuvan jälkeen oloni oli samaan aikaan ahdistunut, huojentunut ja tyhjä. Aihe itsessään oli hyvin puhutteleva ja jotenkin tuntuu aivan epätodelliselta, että vanhoillislestadiolaisuutta on oikeasti olemassa, koska lähinnä siitä on kuullut vain jotain urbaaneja legendoja ja muutaman hassun faktan koulun uskonnon tunneilla. Elokuvan kautta sen todellisuus kuitenkin realisoitui - vaikka itselle lestadiolaisuus tuntuu erittäin vieraalta niin se on kuitenkin noin 110000:n suomalaisen arkipäivää. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Enkä voi muuta kuin kirjaimellisesti kiittää luojaa siitä, etten itse ole joutunut kasvamaan lestadiolaiskulttuurissa. En sano tätä loukatakseni kyseistä katsomusta seuraavia, vaan aivan omasta näkökulmastani, uskonnollisesti melko vapaasti kasvatettuna nuorena.

kuva

Dissausta

Aina eiliseen asti luulin, että etenkin näin taantuman aikana kauppiaat tekisivät kaikkensa saadakseen liikkeisiinsä maksavia asiakkaita. No, eilen kamerakaupoissa käydessäni sain sellaista asiakas"palvelua", joka viestitti jotain aivan päinvastaista. (Tai sitten kohdalleni osuneet kauppiaat joko a) ovat jo menettäneet toivonsa vallitsevan taloustilanteen edessä tai b) kokivat minut stereotyyppisenä köyhänä opiskelijana, joka ei kuitenkaan osta ikinä mitään.)

(K=kauppias, M=minä)

Kauppa 1:

K: Terve! Voisinkos jotenkin auttaa? Lupaava alku, ei siinä mitään

M: Joo itseasiassa kyllä, uutta kameraa olen katselemassa.

K: Minkäslaista?

M: No sellaista aika peruskameraa, ehkä kuitenkin hiukan halvimmasta peruspokkarista parempaa.

K: Jaahas.. Katselee arvioivasti muutaman kerran päästä varpaisiin

M: Sen takia ajattelin tullakin tänne asiantuntijaliikkeeseen, kun en ole ihan varma mikä kamera olisi itselleni paras ja ajattelin saavani täältä asiantuntevaa palvelua. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman ottaa päähän kun huomasin miten myyjä minuun suhtautuu, mutta sinnikkäästi hymyilin kuitenkin

K: No mitä sinä edes kuvaat? Edes? Näytin ja kuulostin ilmeisesti siltä, etten olisi koskaan kameraa kädessäni pitänytkään. Ymmärrän kyllä tämän kysymyksen pointin, mutta sen olisi voinut esittää myös hieman kauniimmalla äänensävyllä.

M: Hmm... No en osaa sen tarkemmin eritellä, kaikkea tilannekuvista maisemakuviin, joita nykyisellä kamerallani ei kuitenkaan saa tarpeeksi hyvin otettua.

K: Just joo. No onhan meillä tässä pari mallia, jotka ehkä voisivat olla sinulle sopivia. Niin no tulihan tuossa juuri yksi uutuuskin, mutta en oikein usko että se olisi sinulle hinnaltaan... Satuinko mainitsemaan alussa, että olen harkinnut jotain muuta kuin halvinta peruspokkaria?

M: Itse olen lukenut netistä mallista x, onko teillä niitä myytävänä?

K: Kuulehan, voin sanoa ettet saavuta mitään hyötyä jos edes katselet sitä mallia! Se on niin huono, etten edes halua sitä tänne hyllyymme! Ahaa okei, anteeksi kun kysyin...

M: No mutta kiitos tiedoista, mietin vielä ja palaan myöhemmin asiaan! Siis en todellakaan palaa, ainakaan sinun kauppaasi!

Edellisen kauppiaan mukaan naispuolisille asiakkaille näköjään riittää se halvin ja huonoin. Repect?

Kauppa 2:

Vietin kameroiden luona aikaa yksikseni noin viisi minuuttia ennen kuin kukaan ympärilläni pyörineistä useista myyjistä viitsi tulla palvelemaan minua. Ihan tarkoituksella halusin testata, kuinka nopeasti saan palvelua ilman että minun tarvitsee itse sen perään lähteä kyselemään. Lopulta luokseni tullut myyjä oli luultavimmin joku tuuraaja mitä hänen "ammattitaidostaan" pystyin päättelemään.

K: Moro!

A: No moi!

hiljaisuutta

K: Niin olitko jotain katselemassa?

A: Joo no tässä uutta kameraa olen katselemassa.

K: Aijaa.

A: Niin että osaisitko suositella jotain peruskameraa, muttei kuitenkaan ihan mitään halvinta peruspokkaria?

K: No joo tai siis... No tässähän näitä nyt on aika paljon... Aijaa, ihanko totta? Satuin kyllä jo huomaamaan, että hyllyssä on parikymmentä erilaista kameraa!

A: Huomasin, huomasin. Mutta osaisitko suositella jotain?

K: No tässä on ainakin hyvä zoomi! Odotahan, kun tämä lähtee päälle... No niin! Ei kun tässä on joku outo juttu nyt. No mikä tässä nyt on, kun tämä on ihan outo? Tuskailee ja punastelee, itse olin jo ihan että omg...

A: Itse katselinkin sitä jo äsken ja se toimi kyllä ihan hyvin. Paina tuota "menu"-näppäintä, niin pääset siitä valikosta pois ja pääset kuvaamaan. Milloin ollaan menty siihen, että asiakas neuvoo myyjää? :D

M: Aha no niimpä niin. Joo siis katso tässä on tosi hyvä zoomi! Zoomaa jotain random-mummoa kohti ja nappaa kuvan

A: No onkos siinä mitään muuta hyvää kuin se zoomi? Miten esimerkiksi valotusajat tai kuvanvakain? Oli pakko päästä vähän napauttamaan, kun olin tuohon mennessä tajunnut ettei myyjä ymmärtänyt kameroista yhtään mitään

M: No eikös ne ole kaikissa nykykameroissa aika hyvät. Mutta tässä on tosi hyvä zoomi! Ai, siitäpä et ollut vielä maininnutkaan!

A: Kiitoksia vain ajastasi, taidan vielä tutustua kameroihin enemmän vaikkapa netissä. Harrastelijoiden foorumeiltakin saan parempia tietoja!

M: Joo siis kannattaa ehdottomasti lueskella netistä, sieltä löytää hyviä vinkkejä! Ihme kun ei sanonut, että sieltä voi vaikkapa lukea missä kamerassa on hyvä zoomi ;)

Eipä tullut kauppoja tämänkään myyjän kanssa. Ihan vinkkinä vain, että vaikka olisi kuinka tuuraajasta kyse, niin kannattaa varsinkin erikoiskaupoissa panostaa siihen, että hän tietää edes jotain myytävistä tuotteista...

Onneksi tuttavapiirissäni on eräs valokuvausekspertti, jonka puoleen pystyin kääntymään ja yhden sähköpostin välityksellä sain häneltä enemmän tietoa kameroista kuin edellä kertomistani kaupoista yhteensä. Hän suositteli minulle Canonin Powershot SX1 IS- mallia, jos oikeasti haluan laadukkaan kameran ja sen avulla oppia valokuvaamaan. Hän kuvaili kameraa "todelliseksi huippupeliksi, jos ei mennä järkkäreihin". Niimpä vietin tämän iltapäivän ja alkuillan netissä surffaillen ja tuohon kameraan tutustuen sekä sen teknisten tietojen että käyttäjäkokemusten kautta. Laitoin Powershotin tilaukseen, ja nyt ihan onnellisen malttamattomana täällä odottelen sen saapumista :)

kuva

Check this wreck!

Eilen se viimein saapui ja suhteemme oli rakkautta ensi silmäyksellä ;) Nyt olen minä tyttö yhtä hymyä ja täynnä intoa päästä purkamaan sisälleni patoutunutta luovuutta. Wreck this journal on siis "päiväkirja", jossa on uusi tehtävä jokaisella aukeamalla. Tehtäviä on hedelmiin kiinnitettyjen tarrojen keräilemisestä sivun irti repäisemiseen ja pesukoneessa käyttämiseen asti :D Kirjan on ideoinut Keri Smith, ja tarkoituksena hänellä on ollut luoda kirja, jonka avulla ihmiset pystyisivät vapauttamaan ja päästämään valloilleen omia luovia kykyjään. Mielestäni ihan mielettömän hyvä idea, ja suosittelenkin WTJ:tä jo näin pienen tutustumisen jälkeen jokaiselle! :)

Ei kun vain raaputtelemaan ;)

Sivu hiukan huonomman päivän varalle!

Kädenjälkeni olen painanut viimeksi varmaan joskus alakoulussa!

Nyt vain mietin, haluanko tehdä kirjastani "hienon" niin, että panostan sen jokaiseen aukeamaan ja tehtävään mahdollisimman paljon. Toisaalta koska kirja toimii päiväkirjan idealla, niin ajattelin että sivut saavat näyttää aivan päiväni mukaisilta. Koska on aivan luonnollista, että välillä on huonoja ja välillä taas parempia päiviä, niin eikös vastaavasti sekin ole ihan hyväksyttävää, että joku päivä jaksaa panostaa kirjaan enemmän ja joku päivä vähemmän, fiilispohjalta siis :)

Ensimmäinen taiteiluni viime yönä

Tykkään Wtj:ssä myös siitä, että siihen saa laittaa itse sivunumerot eli päivämäärät, eli se ei sitouta tekemään tiettyä tehtävää tiettynä päivänä. Sivunumeroiden/päivämäärien puuttuessa sivuja ei ole siis ole mikään pakko edes täytellä joka päivä, vaan silloin kun se tuntuu mielekkäältä. Ainakin itselleni se kelpaa paremmin kuin hyvin, koska esimerkiksi into normaalien päiväkirjojen pitämiseen on kohdallani lopahtanut aina siihen, että olen yrittänyt kirjoittaa päivittäin vaikkei mitään varsinaista kirjoitettavaa olisi ollutkaan=turhautuminen. (Sama pätee muuten myös blogini kohdalla!)

Ja kun Wtj:n on saanut lopullisesti tuhottua, voin sen vielä lähettää itselleen postin kautta :D

ps. Pahoittelen huonoja kuvia, kamerani on oikeasti ihan hajoamispisteessä! Kävinkin tänään katselemassa uutta kameraa, mutta sain sen verran huonoa palvelua, että kauppaan jäi. Saamastani palvelusta (niin siis mistä palvelusta?!) voisin kirjoittaa melkein oman postauksen ja taidankin tehdä sen vaikka huomenissa.

Väsynyt, mutta onnellinen

Tämä viikonloppu on mennyt yhdessä hujauksessa, mutta kiireellä on ollut pelkästään positiivinen merkitys näinä päivinä :) Viikonlopun saldo ei voi muuta kuin hymyilyttää: juhlimista kavereiden kanssa, yhden poikajutun edistymistä (ainakin haluan uskoa niin), yhdessäoloa äidin ja veljen kanssa, päiväunien nukkumista, leipomista, 4o kilometriä hiihtoa... :) Viime viikonloput ovat olleet täynnä stressiä muun muassa veroilmoitusten tekemisestä, joten tällainen vaihtelu olikin enemmän kuin tervetullutta!

Eilinen juhliminen oli kaiken tämän väsymyksen arvoista. Oli niin parasta nähdä kavereita pitkästä aikaa ja viettää ensin iltaa kuulumisia päivitellen, saunoen ja laittautuen ja sen jälkeen lähteä baariin tanssimaan jalat kipeiksi :) Totesinkin tänään ettei tätä joka viikonloppu jaksaisi, mutta säännöllisin väliajoin rimpsattamaan lähteminen on mieluinen vapaaehtoinen välttämättömys ;)

Nyt jaksankin taas ihan uudella energialla lähteä aloittamaan uutta opiskeluviikkoa, joka ei hirveästi motivoi edellisissä päivityksissäni mainitsemieni asioiden takia. Mutta päivä päivältä kohti kevättä ja KESÄÄ (ja seuraavaa biletyskertaa ;) )!

"Just trust your heart to find what you are here for"

Kuten esimerkiksi edellisestä postauksestani pystyi rivien välistä päättelemään, olen totaalisen täynnä tätä luokanopettajakoulutusta! Helmikuun alkuun asti tunsin olevani ihan omalla alallani ja opiskelevani juuri sitä, mistä olen aina haaveillut. Tässä lopputalven ja alkukevään aikana minua on kuitenkin alkanut aivan suunnattomasti risomaan opiskeltavat asiat. Okei, onhan se teoriaopintoihin verrattuna rentoa piirrellä kuviksen tunneilla sarjakuvia ja matematiikassa laskea ykkösluokkalaisten laskuja makaronien avulla, mutta olen tullut siihen tulokseen ettei se ole sitä mitä minä opiskeluiltani haluan. En voi mitään myöskään sille, että opiskelukaverit ovat alkaneet ottaa päähän vähintään yhtä voimakkaasti. Olisi välillä ihan mielekästä keskustella vähän syvällisemmistäkin aiheista kuin heidän koiriensa toppapukujen väreistä tai kuunnella kemian harjoituksissa kinastelua siitä, minkä merkkisellä sokerilla testataan sen lämpimään veteen liukenemista. Come on, kyllä ne Sirkku ja Pulmu siihen kummatkin liukenevat!

Tänään teinkin tässä vaiheessa ratkaisevan liikkeen ja laitoin sähköpostia suomen kielen (ja kirjallisuuden) oppiaineen esimiehelle. Tiedustelin häneltä mitä minun olisi nyt järkevintä tehdä: hakisinko ensin suomen kielen sivuaineopiskelijaksi vai hakisinko opiskelemaan sitä kevään kaikille yleisessä pääsykokeessa. Nyt vain odottelen häneltä vastausta, ja jos siis kaikki menee suunnitelmieni mukaisesti, niin ensi syksystä lähtien suoritan pääasiassa vain äidinkielen ja kirjallisuuden kursseja jättämällä opinnot kasvatustieteissä minimiin. Aion kuitenkin suorittaa niin sanotut monialaiset opinnot (siis juuri nämä koulussa opetettavat ainee) loppuun, jotta saan myös luokanopettajan pätevyyden äidinkielen opettajan pätevyyden lisäksi. Haluan siis tulevaisuudessa opettajaksi, mutta en pelkästään luokanopettajaksi. Pääaineen vaihtamisessa minua houkuttaa myös se, että tässä ajan kuluessa minua on alkanut kiehtomaan ajatus siitä, että voisin tulevaisuudessa tehdä opettajan työn ohella tai joskus kenties ihan kokoaikaisestikin jotain viestintään liittyvää työtä. Tuo jo yläkouluaikainen haaveeni katosi mielestäni jossain vaiheessa, mutta viime aikoina se on taas nostanut päätään ja alkanut tuntua entistäkin kiehtovammalta.

Pääaineen vaihtamisesta en ole puhunut vielä äidillenikään (jolle kerron aina 99% kaikista asioistani :D), koska olen halunnut kypsytellä asiaa mielessäni ihan rauhassa. Minulla on joskus taipumus hieman hätiköityihin päätöksiin, joten halusin olla tästä asiasta aivan varma ennen kuin puhun siitä kellekään. Vasta yksi ystävänikin on tästä asiasta tietoinen: siispä kiitos S, kun kuuntelit eilen illalla avautumistani! Ehkä muut läheiset ystäväni ovat saattaneet aistia puheistani jonkinlaista tyytymättömyyttä tämän hetkiseen opiskelutilanteeseeni, mutten usko heidänkään ottaneen asiaa ihan vakavissaan. Olen kyllä puhunut heillekin siitä, että aion opiskella itselleni äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyden, mutta pääaineen vaihtamisajatuksistani en tosiaan ennen eilistä ollut vielä kellekään puhunut.

Tänään vihdoin aurinko paistoi koko päivän ja sain varmasti siitäkin ihan uutta energiaa ja rohkeutta tähän päätökseeni :) Nyt on pitkästä aikaa todella helpottunut olo ja ihanalta tuntuu!

Motivaatiota, kiitos!

Yritin äsken lueskella fysiikan tenttiin, mutta aikalailla yritykseksihän se taas jäi, yllätys yllätys. En ole koskaan ollut kokeisiin tai tentteihin lukevaa tyyppiä, mutta siitä huolimatta olen menestynyt aina vähintään keskinkertaisesti, yleensä vielä sitäkin paremmin. Olenkin tässä lyhyen yliopisto-opiskeluni aikana ruvennut pelkäämään sitä, mihin saakka tällainen hyvä tuurini kantaa. Äidinkieli on aina ollut vahvin kouluaineeni ja tiedän, että varsinkin tenteissä arvosanani nousee vähintään yhdellä kirjoitustyylini takia. Tuon fysiikan tentin kanssa on nyt ensimmäistä kertaa tullut oikeasti sellainen olo, että siinä olisi ihan hyvä osata mieluummin vaikka ne Newtonin lait kuin tarinoinnin taito. Not good for me!

Sen lisäksi, että olen mestari jättämään tentteihin lukemisen(kin) viime tippaan, luulen että fysiikan kanssa motivaatiotani syö myös se, etten tosiaankaan ymmärrä tenttiin tulevia asioita ja olen kauhistunut siitä ajatuksesta, että tämän kurssin jälkeen minun pitäisi osata opettaa fysiikkaa alakoululaisille. Nyt minun toki pitäisi oikein erityisesti prepata itseäni paneutumaan fysiikan ilmiöihin mekaniikasta virtapiireihin ja sähköopista valon heijastumiseen, mutta äh.. Ärsyttää se, että vaikka kuinka lukisin niin luultavasti vain oppisin ulkoa kirjan tekstin, jonka sitten muististani kopioisin tenttipaperiin ja unohtaisin heti luentosalin oven suljettuani.

Olen kuluneen lukuvuoden aikana saanut mielestäni vasta vain pintaraapaisun aineista, joita minun oikeasti pitäisi osata opettaa yhden ainoan käymäni kurssin perusteella! Uskomattoman turhauttava tunne, kun muun muassa tuon fysiikan lisäksi esimerkiksi sisäpallopelit täytyisi olla hanskassa kuuden oppitunnin mittaisen kurssin jälkeen. Jokin tässä opettajankoulutussysteemissä mielestäni mättää, vaikka suomalaiset oppilaat keikkuvat vuosi toisensa jälkeen Pisa-tulosten kärjessä. Itse haluaisin tulevassa ammatissani tarjota oppilailleni laadukkainta mahdollista opetusta ja koen, että siihen tarvittaisiin nykyistä enemmän käytännön harjoittelua eri oppiaineiden sisällä ja niitä integroiden. Toki hyvään opettajuuteen kuuluu myös "henkinen" puoli, ja sen onneksi koen olevan kohdallani kunnossa :)

kuva

"Allekirjoituksenani" näkyvän nimen muutin anonyymiyttäni suojellakseni ;)

Tuhoa tämä päiväkirja!

Miniminipostaus, koska yksinkertaisesti olen vaan niin innoissani! Ensi viikolla pitäisi nimittäin postiluukustani kolahtaa kiva lähetys arkeani piristämään :) Otsikko onkin jo suuntaa antava, ja aiheesta lisää kunhan saan oman "tuhottavan" kätösiini ;)

kuva

Liikuttaako?

Tänään on ollut varsin liikunnallinen päivä, kun koulussa sisäpalloilimme pari tuntia ja illalla kävin ensimmäistä kertaa ikinä ihan "oikealla" salilla LadyFit- tunnilla saatuani sinne ilmaislipukkeen :)

Sisäpalloilussa kävimme läpi tänään erilaisia harjoituksia, joiden avulla esimerkiksi sulkapalloa ja tennistä on mielekästä opettaa alakoululaisille - ja etenkin sitä, millaisen liikunnan opetuksen he tuntevat mielekkääksi. Opettajamme on kyllä aivan mahtava tyyppi ja osaa ottaa esille sellaisia asioita, joita ei itse ehkä ole tullut edes ajatelleeksikaan. Nyt jos vertaan kyseisen opettajamme ja aiempien liikunnan opettajieni tapaa ohjata oppilaita/opiskelijoita, en enää yhtään ihmettele miksi koululiikunta on tuntunut itsellenikin kautta aikojen vastenmieliseltä, ellei jopa tuskastuttavalta.

Yksi asia, jonka opettajamme tänään sanoi ja joka sai ainakin minut itseni ajattelemaan oli se, kun hän kyseenalaisti miksi alakoulussa kuka tahansa saa opettaa liikuntaa. Hän perusteli näkökantansa sillä, että alakoulussahan lapset juuri oppivat esimerkiksi käden ja silmän yhteistyötä ja ylipäätään motorisia taitoja ja joko saavat koululiikunnasta innostusta urheiluun myös vapaa-ajallaan tai päinvastoin. Juuri tällöinhän opettajan tulisi olla oikeasti ammattilainen eikä virkatyönään jalkapallon kentälle heittävä sivustaseuraaja.

Varsinainen liikunnan opettajan pätevyys tarvitaan vasta yläkoulun ja lukion puolella, johon mennessä liikunnalliset taidot ovat jo kehittyneet ja oppilaille on syntynyt kuva itsestään liikkujina. Miksi vasta tuolloin kehään astuu oikeasti pätevä opettaja? Eikö hänen ammattitaitoaan tarvittaisi jo aiemminkin, aivan koulutaipaleen ensimmäisiltä liikuntatunneilta asti?

Jokainen voi pohtia edellisiä kysymyksiä omalla kohdallaan, mutta ainakin minun on helppo allekirjoittaa opettajani näkemykset. En väitä, että suhteeni liikuntaan olisi välttämättä aina ollut nykyisenkaltaisen positiivinen, mikäli olisin saanut osaavaa liikunnanopetusta jo ensimmäiseltä luokalta asti, mutta ehkä se olisi ainakin asenteeseeni saattanut vaikuttaa positiivisesti.

Nyt vähän lipesin aiheestani, koska alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä salilla käynnistä :D Oli aika luksusta mennä hienosti sisustettuun kuntokeskukseen, josta löytyi kyllä kaikki palvelut kuntosalista uima-altaaseen. Se onkin kai ihan tavallista noissa kuntokeskuksissa, mutta itse olen tähän asti käynyt aina vain naisvoimistelijoiden jumpissa, jotka pidetään koulujen liikuntasaleissa. Mutta eipä sillä, tehokkaita jumppia nekin ovat :) Äsken kyllä eksyin surffailemaan kaupunkimme eri kuntokeskusten sivuille, mutta nyt kyllä näyttää siltä, että mieluummin jumppaan naisvoimistelijoitten jäsenenä 70 eurolla koko vuoden, kun kuntokeskukseen liittyessäni maksaisin kuukausittain tuon samaisen seitsemänkymppiä. Täytyy myöntää, että kyllä se hieman tätä opiskelijabudjettiani kirpaisisi, no can do. Mutta uuden ilmaislipukkeen toivossa on hyvä elää ;)

kuva