...enkä varsinkaan minä! :D Sen verran tylikkään päätöksen muuten aivan mahtavasti mennyt hiihtokauteni sai eilen. (Harmikseni voin kai jo puhua hiihtokauden päätöksestä, koska täksi viikoksi tänne päin Suomea on luvattu vesisadetta, joten pahoin pelkään etteivät ladut ole ensi viikonloppuna enää hiihdettävässä kunnossa...)
Eilisen hiihtolenkin loppupuolella sää alkoi lämpenemään niin nopeasti, että suksieni pohjat alkoivat kerätä ja jäädyttää lunta sellaisiksi viiden sentin paksuisiksi kerroksiksi. Viimeisen kilometrin aikana ehdinkin jo kolme kertaa ottamaan sukset pois jalasta ja raaputella tuota luntajäätä irti niiden pohjista. Päätin kuitenkin vetää lenkin loppuun asti hiihtäen kaikesta huolimatta, niin paljon minua alkoi tuo jäätäminen ärsyttää. Tiedätte varmaan tunteen, kun joku asia alkaa oikein kunnolla ärsyttää ja sitten oikein erityisesti haluaa uhmata sitä? Onneksi tämä pahin jäätyminen tapahtui kuitenkin vasta viimeisen kilometrin aikana, eikä esimerkiksi jossain keskellä metsää!
Lopulta sainkin sitten tuntea kipeästi sen, mitä jumalattomasta itsepäisyydestä saattaa seurata. Lähdin laskemaan viimeisintä isoa alamäkeä. Sukset eivät olleet silloinkaan aivan kondiksessa, mutta ajattelin pitää pääni ja laskea mäen aivan kuin ei mitään. Mäen keskivaiheilla sukseni alkoivat nykimään ja tajusin, että lumi on taas paakkuuntunut niiden pohjaan. Kerkesin ajatella vain, ettei nyt ole enää mitään tehtävänä ja niin sanotusti vetäsin turvalleni keskellä mäkeä.
Seuraavat muistikuvat minulla on siitä, että makasin naamallani keskellä latua ja katselin, kun valkoinen hanki värjäytyi veritipoista punaiseksi. Ensiksi säikähdin, että hampaani olivat menneet alahuulestani läpi, mutta onneksi kanssani hiihtämässä ollut äitini oli jo kerennyt laskea luokseni ja hän totesi veren vuotavan nenästäni eikä huulestani. Hanki raastoi kasvojani kuin asfaltille kaatuminen konsanaan, joten ajattelin niiden olevan ihan kokonaan verillä. Äitini onneksi sanoi, että kasvoissani ei näkynyt siinä vaiheessa jälkeäkään siitä, että olisin kaatunut. No, kipua oli kyllä senkin edestä!
Kun olin saanut taisteltua itseni ladulta ylös, en tästä kaatumisestakaan huolimatta halunnut antaa periksi ja "hiihdin" autollemme. Eli toisin sanoen kävelin suksilla, koska lumijää ei enää suostunut irtoamaan niiden pohjasta. Autolla ihmettelin itsekin, kun kasvoni eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta vaikka ne olivat nenä-leukalinjalta aivan tunnottomat kihelmöintiä lukuunottamatta.
Pienen aivotärähdyksen taisin tuosta rysäyksestä kuitenkin saada, nimittäin eilen päähäni särki koko päivän ja silmissä tuntui välillä sumenevan, jos katselin samaa kohdetta pitemmän aikaa. Kasvoni siis onneksi näyttivät säilyneen pahimmalta! MUTTA... Tänä aamuna herätessäni näky oli jotain aivan muuta, ja koulussa kaverini ihmetteli ensimmäisenä, miten "näytät kasvoistasi jotenkin ruskettuneelta" :D Kaverinikin hiffasi "ruskettumiseni, kun selitin häenlle eilisen episodin. Kasvoissani nimittäin vallitsee tällä hetkellä korostunut punaruskea sävy poskia, nenää ja leukaani myöten. Leuassani loistaa vieläpä laikkuja punaisen eri sävyssä, jotka oikein korostavat turmeltunutta olemustani.
Harmi, ettei uusi kamerani ole vielä saapunut, koska kasvojeni tämänhetkisestä ulkoasusta olisi vähintäänkin mielenkiintoista laittaa esille kuvamateriaalia myös tänne blogiini. Nykyinen kamerani kun itsestään värittää kaikki kuvat joko sinisen tai keltaisen sävyisiksi... Toisaalta, ne taitavatkin olla ainoat värit, jotka eivät ole edistettuina kasvoissani tällä hetkellä ;)
2 kommenttia:
Jep, tiiän tunteen, ku joku asia ärsyttää ja sit haluu oikeen uhmata sitä. Onneks ei ton pahemmin käyny!
April: Niimpä.. Ja joskus tästä itsepäisyydestään tosiaa saa myös kärsiä :/
Lähetä kommentti